It's a blogi!

Olisi mahtavaa sanoa, että olen ajatellut tätä blogia jo viikkoja, ja olen odottanut hetkeä, jolloin pääsen tarttumaan näppäimistöön ja jakamaan ajatuksiani. Että olisin mahtava bloggaaja, ja edellinen blogini oli Suomen luetuin; vaihdoin blogia, koska en halunnut liikaa julkisuutta.
Jos haluat ajatella minusta näin (mikä on kultaista, mutta ah- niin- typerää), älä lue eteepäin, vaan sulje tietokone, myy se pois, myy myös talosi tai vanhempiesi talo, ottakaa muoviraha ja passit ja muuttakaa Arabiemiraatteihin. Joka päivä kun heräätte uudessa täydellisessä elämässänne, kiitätte minua ja lahjoitatte minulle rahaa, koska ilman minua sitä ei olisi tapahtunut.

Mutta koska kyseessä on NoelleSnow, totuus on tämä: sain idean viime yönä, kun suunnittelin erästä erityisen pitkää tekstaria kaverilleni. Huomasin, ettei uuden tekstikentän luomisesta tullut loppua. Minun oli kuitenkin pakko pohtia turhanpäiväisiä asioita jonkun kanssa, olenhan ylisosiaalinen ihminen. Joskus mietin että minulla on jonkun toisenkin sosiaalisuus-, ja puhegeenit, eli tuolla jossain on ihminen, joka asuu erakkona Amazonin sademetsissä ja kirjoittaa teosta Graniittisiirtolohkareiden ihmeellinen maailma.
No, silloin viime yönä kahden aikaan tajusin, että minähän voin perustaa blogin! Ja vaikkei sitä kukaan lukisikaan, saisinpahan ajatukseni jonnekin muualle kuin aivojeni synkkiin syövereihin (jossa on valitettavan paljon mustia aukkoja).
Eli tässäpä sitä sitten ollaan, kirjoittamassa elämäni ensimmäistä blogitekstiä. Nyt on siis aika tuuletta. (Vaikkette sitä näe, teen täällä päätteen ääressä yksinäisiä aaltoja).

Taidanpa esitellä vähän itseäni (mikä ei ole helppo tehtävä):
Olen yläasteelainen ruskeatukkainen, sinisilmäinen, kauniiksikin haukuttu tyttö (ikään kuin sillä olisi teille mitään merkitystä). Olen n. 165 cm pitkä (tai no, lyhyt) ja ihan hoikka ja sporttinen. Lempivärini on turkoosi tai joku kaunis limenvihreä, ja palvon suklaata, ette halua nähdä minua jouluisin, siis. Rakastan lahjojen ostamista- ei ole pakko olla joululahja, annan lahjoja typerimmistäkin syistä. Meillä on omakotitalo täällä hevon kuusessa (ja näitähän paikkoja Suomesta löytyy). Halusimme pikkusiskoni kanssa kissan ja koiran, saimme akvaariokaloja (jotka ovat kyllä ihan söpöjä, pois se niistä). Käytän kamalasti sulkumerkkejä teksteissäni, tiedoksi vain. Toivottavasti kukaan ei jää nyt kitumaan. Harrastan mm. ratsastusta, latinobicia (kitaran soittoa, paitsi nyt on välivuosi eli suomeksi; unohdin varata tunnit), kuviskerhoa, aerobicia...

Tuossa oli se perus ystävänikirjasöpöily, johon törmään yhä uudestaan ja uudestaan.
Tämän jälkeen se käy vaikeaksi, sillä olen jakautunut kolmeen osaan. Eli nyt, te tervejärkiset, on aika siirtyä leipomaan pullaa, tekemään läksyjä, katsomaan televisiosta uutisia, juomaan lasi vettä tai mitä te tervejärkiset sitten ikinä teettekin.
Saanko esitellä kolme minääni: perfektionisti-minä sekä hehheh- minä että Dior- minä. Aplodeja, kiitos.

Perfektionisti- minä
Perfektionisti- minä saa kymppejä kaikesta. Hän on älykäs, viisas, lahjakas, loistava piirtäjä, hyvä urheilussa, ja melkein kaikessa mitä tekee. Hän on se, joka loihtii tylsästä esitelmäpaperista Vuoden Taideteoksen. Tai joka tekee 40 vatsalihasta 30:ssä sekunnissa, kilpailee salaa ihmisten kanssa, tekee tehtävät nopeimmin ja parhaiten olematta silti nörtti, lukee aivan liikaa kirjoja, tietää mitä coelenterata tarkoittaa, saa kiitettäviä ainekirjoituksesta, aikoo kirjoittaa vielä kirjoja ja ryhtyä lääkäriksi. Tai joka saa stinpendin korkeimmasta keskiarvosta.

Hehheh- minä
Hehheh- minä on noin 40% minusta eli nippa nappa valtaosa. Hehheh- minä on aika suosittu, tulee toimeen melkein kaikkien kanssa (tai ainakin yrittää), nauraa itselleen paljon ja kovaa, naurattaa muuta porukkaa usein sarkasisilla kommenteilla, unohtaa paljon, puhuu vielä enemmän kuin unohtaa, hymyilee, halailee, kutsuu ihmisiä aina kylään, nukkuu käytävällä kaverin sylissä, juoruaa, ja kadottaa sen stipendin korkeimmasta keskiarvosta.

Dior- minä
Dior- minä tietää, että tämän syksyn trendiväri on luumuun taittava violetti, ja että Yves Saint Laurent käytti viime sesongin kalpeilla malleillaan trooppisen pinkkiä huulipunaa. Dior- minä käyttää CMB:n luomaa väriteoriaa pukeutumisessaan, arvostelee toisten hiuksia ja vaatteita, tuskastelee matikanopettajan punainen- anilliini- paitayhdistelmää, himoitsee kenkiä, laukkuja, vaatteita, Sunset café- luomiväriä... Dior- minä tietää, että Cabriella Chanelin laulajanimi oli Coco. Se kerrosleikkauttaa ja raidoittaa hiukset, sekä loihtii niihin uusia kampauksia. Dior- minä on se, joka tuhlaa stipendirahat uuteen syystakkiin.

Nämä kaikki kolme minääni yhdistyvät aika sulavasti, ja rakastavat Hallowenia ja suklaata. Olen siis lievästi sanottuna outo. Ei, minulla ei ole mielenterveydellisiä ongelmia, haluan vain kertoa, että te tietäisitte, kenen tekstiä luette.

Mutta nyt täytyy rientää purkamaan Halloween- koristeita, joita Dior- minäni osti toissaviikonloppuna kolmellakympillä.

Ikuisesti teidän,
Minä